Sivut

torstai 4. tammikuuta 2018

Semi Shampooton

Uuh, mä kirjotan taas. Se kertoo siitä, että olen niin kyllästynyt saikulla. Haluan ulos! Lenkille! Shoppaileen! Jopa töihin! Mutta mutta...
Viime heinäkuussa eräs tuttu instagramissa laittoi kuvan missä pesi hiuksensa ruisjauholla. Kiinnostuin, koska edelleen olin ollut ongelmissa sen nopeasti rasvoittuvan tukan kanssa - kerran päivässä pesukierteessä. Päätin taas kerran kokeilla.

Ruisjauho oli aika loistava! Mä aksoin sillä pestä hiuksia ja olla koskematta shampooseen. Hiljalleen venytin pesuväliä ja tuuletin jo sille kun pesin joka toinen päivä. Jossain välissä mä luovuin ihan vahingossa ruisjauhosta, tai vähensin sen käyttöä radikaalisti. Pesin ja pesen edelleen kaksi kertaa viikossa hiukset ja todella laimealla shampoolla. Itseasiassa nyt ostin palashampoon ja olen mennyt sillä.

Tämän lisäksi aloitin tuossa kuukausi takaperin Kollageeni+Biotiini kuurin. Lisäksi kävin Olaplex hoidossa. Mun hiukset ei oo ollu näin hyvät varmaan ikinä (paitsi Alexia odottaessa). Nyt ne on kasvaneetkin ja pysyneet silti terveinä, nyt vain on kiusana kunnon takajeejee. Pitäisi kai tasoittaa.
Meinasin lisätä kuvan itsestäni, mutta kiitos pitkittyneen flunssan mun nenä on punanen, silmäpussit menee leuassa ja olen kauhean näkönen. Tukkakin on pystyssä. Sen sijaan lisäsin kuvan tän vuoden tavotteista. Ensin saada hiukset oikeallao oleviksi ja sitten jatkaa vasemmalle.

Shampoottomana on kans huomannu, että hiukset on hieman alkaneet taipumaan eikä ole vain tikkusuorat niinkuin aiemmin.
Olen enemmän kuin tyytyväinen.
Tästä vielä voisi koittaa päästä kerran viikossa pesuun.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Out with the 2017 - In with 2018


Katsoppas vain, enhän mä enää edes kirjottele tänne. Pitäisi, jotta voisin joskus lukea mitä mä olen kelannut. Mutta sillon kun ajatukset ryöppyää ei ole kone auki tai aikaa. Yleensä ne ajatukset ja ideat kertyy kun pääsee vihdoin illalla sänkyyn ja saa olla rauhassa. Olenkin jotain ideoita kirjotellut äkkiä puhelin muistilistoihin (jotta voinkin ne unohtaa sinne). 

Mutta vuosi vaihtui. Vuodesta 2017 jäi eniten mieleen se hemmetin pitkä kesäloma lasten kanssa joista viikkoja vietettiiin Vaasassa. Ei aikatauluja ja hengaamista. Tekemistä ja olemista. Kahden viime vuoden kesien pitkät lomat lasten kanssa on saanu aikaan sen, että luotto säilyy. Kun niiden kanssa tekee ja touhuaa niin johan alkaa juttu luistaa ja keskusteluja käydään. Muuten 2017 vuosi oli aika pepasta, enkä jää kaipaamaan.

Nyt uusi vuosi, uusi työ ja uudet kujeet. Suurin haaste on nyt saada arki balanssiin, koska kumpikin matkustelee työn kanssa. Pitäisi saada lenkit takaisin kuvioon. Eli tarvii laittaa ns arkiaikataulu kuntoon. Suunnitella. Muistaa itsensä ja oma aikansa ja lähteä hieman lenkille.

Toinen haaste on tosiaan sen oman ajan löytäminen. Kaikki vaatii jotain niin välillä haluaisi olla myös itsensä. Pitää huolta itsestä fyysisesti ja henkisesti.

Työssä haaste on nyt löytää ne kaikki omat alueensa missä on vastuussa. Inhoan titteliäni koska kuulostan IT-tuelta ja suurin osa luulee minun sellainen olevan.  Kuitenkin 95% työstäni on jonkin asteista managerihommaa: hallinnointia. IT itsessään on jäänyt jo hieman taakse, enkä jaksa enää innostua siitä.
Että semmosta. Eli perinteinen uusi vuosi. Kaikki asiat kuntoon taas as usual. 

torstai 7. syyskuuta 2017

zzzZZZzzzz

Olo on kuin jyrän alle jäänyt. Päiväkotiaika alkoi ja heti tuli flunssa. Ja se jatkuu ja jatkuu...
Oloa ei auta se, että Nea kärsii pahasta uhmasta eikä nuku edes öisin. Mä olen siis kokoajan väsynyt ja tukkonen. Lisäksi niskat on menny jumiin ja on jatkuva hedari. Nice.

Eilinen lentokonematka ei auttanut asiaa, itseasiassa pahensi. Olen jopa niin väsynyt että otin pienet (15min) päikkärit tänään. Mä en ikinä osaa nukkua päikkäreitä...

Kallis riski

Otin ja tein kesäkuussa jotain mikä saa suurimman osan haukkomaan henkeään. Otin lopputilin.
Otin lopputilin, ilman tietoa seuraavasta työpaikasta. Riski? Kyllä - iso sellainen, mutta arvostin mun henkistä terveyttä enemmän kuin mehevää palkkapussia ja sen takaamaan tulevaisuutta.

Menin siis töihin alkuvuodesta. Hyvällä tittelillä ja työnkuvalla. Todellisuus ei vastannut enää mitä lupailtiin ja alkoi mennä hermot. Olin kokoajan sellasella tuuliajolla töissä, etten tiennyt mitä tehdä ja missä tehdä. Minulla ei ollut avaimia tehdä töitä, puuttui tunnuksia ja perustietoja.
Töihin ei ollut enää kiva mennä, iltaisin alkoi ketuttamaan kun tiesi, että aamulla menee töihin. En saanut unta koska mietin mitä töissä. Kotona olin ärsyttävä ja pinna kireällä kokoajan. Lapsilla uhma ja äidillä ankara ketutus = todella huono yhdistelmä. Olin tylsä puoliso, en jaksanut mitään eikä mikään kiinnostanut. Koomasin. Halusin nukkua, mutta en saanut unta.

Lopulta pistin raksin seinään, että ei enää ja vein lapun töihin että mulle riitti.
Siellä pidettiin monen monta palaveria aiheesta mikä meni vikaan ja mitä tehdään tulevaisuudessa toisin. Ymmärrettiin ja avauduttiin. Lähdimme hyvillä mielillä ja sulassa sovussa ja lupailtiin harkita asiaa uudemmin myöhemmin kun hommat selkiää.

Sitten mä olin lomalla.
Sitten olen saanut unta.
Sen jälkeen on mua hymyilyttänyt.

Kallista, mutta niiin sen arvoista.

Kesällä oli työmarkkinoilla hiljaisempaa ja keskityinkin oikeasti lomailemaan. Hain kolmeen duuniin. Eka kuulosti OK:lta, toinen kuulosti tosi mielenkiintoiselta ja kolmanneta en tiennyt oikein mitä ajatella, mutta hainpa silti. Ekan tarjoukselle sanoin kiitos ei, koska haistoin liikaa asioita mistä en diggias. Toisissa rekry jatkui ja kummassakin pääsin viimeiselle kierrokselle ja kas kummaa, eilen kävin Oslossa allekirjottamassa duunisopimuksen siihen "jaa mikä tää tällänen paikka on" -mestaan. Mä ilmoitin haastattelussa suoraan että tätä en tee ja tota haluan. Olin rehellinen ja jääräpäinen. Silti mut valittiin. Kaikki kuulostaa nyt hyvältä niin rahallisesti, että hommana itessään. Parasta on vielä se, että työmatka on alle kilsa....

Riski kannatti ja nyt tuntuu hyvältä. En enää ikinä halua olla töissä missä en viihdy, koska se on liian osa iso elämää tuhlattavaksi. Kyllä tää nyt tästä. Kunhan tää penteleen flunssa loppuis...

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Vaarallisia kukkapenkkejä

Eilen oli hieno ilma. Päätin sitten laittaa kukkapenkkiä ojennukseen. Kukkia pois ja kiviä pois. Kaikki uusiksi. Niin vaan yhtäkkiä huomasin olevani kivikasan keskellä kyljelläni. Eka fiilis, että oho ei täs mitään. Sitten tulikin aiai sattuu nilkkaan fiilis. Jääpussi päälle ja hetken siinä makoillessa. Illalla se oli vähä kipee.

Yöllä olikin tuskasempaa. En saanu nukuttua. Sitä särki ja särki ja en saanu liikutettua. Tänään kävin lääkärissä sitten.

Ei ole murtunut, mutta vääntynyt se on. Lepoa ja lääkkeitä. Eli saikkua ja sohvaa.

Nyt tässä päivän levänneenä (miten lasten kanssa voi levätä) niin olen huomannut, että tosiaan kaaduin kyljelleni. Vasen käsivarsi ja olkapää on alkanut myös kolottaa samoin kuin vasen kankku. 

Että näin. Toivon, että olen viikonloppuna lenkillä, että tää on tällänen parin päivän tärähdys vaan...


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Spring breaaaakkk!!!

Pyh, mikään break ole. Siis lomaa. Mutta silti spring breaks.. pikkuhiljaa. Lumet sulaa/suli ja arska!

Oltiin retkellä takkahuoneessa. Paistettiin makkaraa ja juotiin pillimehua.

Kummasti sitä alkaa pikku hiljaa uuteen arkeen tottumaan. Siihen, että käy töissä ja on sitten vasta kotona. Osin siitä on kiittäminen tota aurinkoa tai yleisesti valoisuutta. Ei ole enää niin väsynyt ja masentunut kun menee pimeässä töihin ja palaa pimeässä. Nyt jaksaa mennä töidenkin jälkeen lasten kanssa vaikka minne. Fillarillakin pääsee luistelematta jo. Just kerkesin saada nastat alle niin lumet suli. Niin tietenkin.

Toinen helpotus on ollut, että A on vienyt aamuisin lapset hoitoon. Eli olen vain noussut ja lähtenyt. Olen ollut töissä seiskalta. Ihanaa, siellä on rauhallista ja sit pääsee lähtee kolmen pintaan. Loistavaa. Matka on 10minsaa fillarilla. Sekin on loistoa vaikka valitankin työmatkasta aina ja ikuisesti (kotihiiri). Sitten taas koetaan suurta muutosta kun asiat muuttuu ja pitääki viedä välillä lapset. Voi ei, aamu pitkittyy ja töissä pitää ollakin ainakin puoli neljää (suuren maailman ongelmia kuulkaa).

Töihinkin alkaa päästä jotenkin mukaan, ettei tartte ihan kaikkea kokoajan kysellä ja tuntea oloaan tyhmäksi. Silti todella pihalla olen monesta asiasta edelleen.  Silti tunnen oloni todella stupidoksi aika usein.
Yksi plussa on myös se, että työ on liukuvaa. Eli olen mennyt aikasin ja päässyt aikaisin. Välillä tehnyt iltaa/yötä kotoa käsin ja täten saanu aamupäivää vapaaksi tms. Se on luksusta se.

Mutta jotta ei olisi liian helppoa, aloin tämän kaiken sekaan opiskelemaan lisää. Mähän vedin syksyllä avoimessa projektinhallinnan kurssit. Sillon toki ei ollut töitä ja lapset oli muutaman tunnin kolmena päivänä viikossa hoidossa jolloin kerkesin opiskella rauhassa. Mutta nyt ajattelin kuitenki vetästä tähän vähän lisää: Process and quality management. Sounds interesting...eikö.
Noh, pitää olla tavotteita ja pyrkiä eteenpäin. Edelleen etsin siis itseäni.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Eipä mitään uutta



Tiettekö että en ole vieläkään sopeutunu työelämään. Työpaikkaan kyllä ja työtehtäviin, mutta en muuten.

Istun päivät pitkät toimistolla koneella. Aktiivisuusmittari ei heilahdakaan vaan valittaa kokoajan. Iltasin olen uupunut. Mulla on kolmatta päivää hedari, joka luultavasti on vain liikunnan ja ulkoilman puutetta.
Lisäksi mä olen torstaina jo valmis viikonloppuun, perjantai tuntuu tuskalliselta.

Mun pitäs saada joku rytmi asiaan, että voisin olla virkeempi ko tuun duunista ja saan sen 100% aktiivisuuden täyteen. Huomaan myös, että koska olen nyt tälläinen flegmaattinen toimistoapina niin hiuon sipsejä ja karkkeja noin 150% enemmän kuin aiemmin. Mietin hyviä hetkiä käydä kaapilla salaa. Vaikka herkkuperse ollut muutoinkin niin ei tälläinen. Eli kun nyt on miinustanut sen päivittäisen liikunnan ja aktiivisuuden ja korvannut sen toimistotuolilla ja päivittäiset munakkaat ja salaatit on korvattu epämääräisillä eväillä tai kokonaan syömättä jättämisellä (kuten tänään ei vaan maistunut aamupala) ja piiloherkuttelulla alkaa varmaan kohta napa poksumaan.

Odotan eniten fillarointikelejä, että mä saan happea kun tulen tänne ja happea ennenkuin pääsen kotiin.

Tosin mä pyöräilin töihin jo muutamaan otteeseen ilman nastoja jäällä. Pelottavaa. Se loppui siihen, että eräänä aamuna huomasin että takakumi on täysin tyhjä. Nyt se odottaa, että joku (minä) kävisin kaupassa ostamassa uuden sisäkumin ja nastarenkaat.

Koska tähän tottuu?


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tapahtuipa näinä päivinä


Onpas täällä ollut hiljaista. Olen mä meinannu päivittää, mutta jostain kumman syystä se ajatusvirta ei suoraan kulkeudu päästäni tänne. Kun olen saanut siihen väliin läppärin, niin ajatukset on kaikonneet ja kaikki sukkelat sutkautukset kadonneet. Sen lisäksi näppäimistöllä lojuu Nea ja Alex painelee näyttöä ja ihmettelee "mitä mä pelaan" ja "miksi tää kosketusnäyttö ei toimi". Kirjota siinä sitten...

Niin siis vuosi vaihtui. Mä heitin lapaset nurkkaan työnhaun osalta tossa lokakuussa. Sain siis silloin jo paikan missä olisin ollut tekninen projektipäällikkö, mutta tehnyt helpparin hommaa ja palkka olisi ollut sama kuin opiskeluaikoina. Paikan TJ ihmetteli suuresti miksi en sitten tullut töihin. Minä en. Valitsin sitten, että pidän loppuvuoden kursailematta lomaa.

En mä nyt ihan vaan lomaillut. Mä opiskelin samalla avoimessa YO:ssa projektinhallintaa, hankin ITIL sertifikaatin ja kävin luennoilla kuuntelemassa Azuren saloja.

Sitten me päätettiin tehdä ikkunaremppa. Se oliki aikamoinen remppa se. Sen takia joulu oli aivan surkee ja fiilikset kadoksissa. Jopa minä huusin ikkunoiden asentajille ja toiminnan johtajalle. Lopulta meillä oli tammikuun alussa uudet ikkunat. Kaiken sen kiristelyn jälkeen. Perse homma mutta tulipahan tehtyä.

Vuoden alussa sitten rykäsin parit hakemukset pariin paikkaan. Se aiheutti haastattelut oikeastaan jokaiseen niistä ja lopulta vihreää valoa kaikkiin. Kerkesin vain ottaa sen ensimmäisen paikan vastaan joka soitti. Sillä tiellä ollaan. Yritetään tottua työelämään ja siihen, että lapset on nyt viisi päivää viikossa jonkun muun huolehdittavana. Suoraan sanottuna on tämä hemmetin vaikeaa.
Haluan olla kotona enemmän. Kaipaan jo nyt niitä arkipäivän reissuja lasten kanssa sinne tänne. Olen kateellinen kun joku muu hengailee niiden kanssa päivät pitkät. Oma aika meni nollille, ennen ne sentään oli pari päivää muutaman tunnin hoidossa, että sai hengähtää ihan yksin. 
Jos mä saisin päättää niin, joko mä en tekis töitä ollenkaan ja saisin lottovoiton tai sitten mä tekisin vain etätöitä jolloin voisi unohtaa päivästä edes nämä typerät työmatkat ja maksimoida ajan kodin ja lasten kanssa.

Mutta aina ei voi voittaa.

Perseestä.

Eikä uuteen duuniin voi mennä kysymällä, että voinko tehdä 60/80% työaikaa kun nuorempi muksu on alle kolme vielä hetken....

Perseestä. Sanoinko sen jo?

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Rakas joulupukki - year 2016 edition


En olekaan kerennyt kirjottelemaan sulle. Lapset ja koulu pitää kiireisenä. Kun lapset on kotona, en voi ottaa konetta esille, koska saan olla rauhassa jos minulla ei ole konetta tai puhelinta. Kun otan jomman kumman esille roikkuu käsissä ja jaloissa alaikäsiä.
Kun ne on poissa kintuista (eli päiväkodissa) niin mun on ollu pakko keskittyä kouluun. Alkaa deadlinet paukkua, päässäkin. Pari päivää aikaa saada seuraava tehtävä palautettua ja se on tehtävä päivässä koska lapset ei pääse hoitoon itsenäisyyspäivänä. Sen jälkeen paukkuukin isommat deadlinet viikon sisällä ja mä en tiedä missä välissä mä ne teen...

No kuitenkin. Kiirettä pitää.

Mä en oikeasti edes tiedä oikein mitä mä haluisin. Tässä on niin monta muutakin avointa asiaa (ikkunat, katto, työt...) jokka valtaa pään ajatukset. Eli kai mä eka haluan aikaa. Että oon vaan ja en joudu suorittamaan hetkeen mitään, en edes kotitöitä. Mutta se on liian hankala abstrakti toive.
Sit mä toivon pääseväni takas lenkkirytmiin, koska se auttaa siihen pään järjestyksen laittoon. No sekin on omasta menosta kiinni.

No nyt mä keksin. Mä haluan, toki tosin ennen joulua joulusiivouksen yhteyteen, tv-tason. Sen uuden, isomman. Sitten kun teen joulusiivousta voin samalla järjestää tv-tason ja vaihtaa verhot ja ja..

Mutta ehkä eniten haluisin Polarin A360 -kellon/aktiivisuushärpäke/sykkeen mittaus -yhdistelmän. Valkoisen.

Sitten ehkä...

Kuva: http://www.dinox.fi/tuotteet.html?id=23180/257024
Sitten tollaset stylet voimistelurenkaat. Mä noissa puolapuissa roikun aika monta kertaa viikossa, niin voisin roikkua noissa. Voisin haluta ne (kiinnityslupauksella). Ikeasta voisin hankkia jumppamaton alle kun mä tipahtelen.

Sit mä ehkä haluisin mun polkupyörään nastarenkaat. Mua vähä huvittas innostaa itseni talvipyöräilijäksi. Jos mä nastoilla uskaltaisin?

Sitten hieronta. Piitkä parin tunnin kokovartalohieronta. Mä olen niin jumissa viimeisten viikkojen öiden ja meidän paskan sängyn takia.
Sitten mä haluisin kasvohoitoon missä on mukana se mekaaninen ihonpuhdistus, se mitä kaikki inhoaa ja sattuu, mutta silti. (Astara.fi esim)

No onhan tuossakin, mutta piti oikein miettimällä miettiä mitä sitä itse haluaa. Ihan itse. Ihan vain minäminäminä. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...